Kuinka minusta tuli urheiluhullu osa 1

Nyt tuleekin vähän pidempää tekstiä omasta urheilu-urastani ja siitä kuinka olen päätynyt tähän pisteeseen. Teen tästä useamman eri postin parin viikon sisällä. Kovasti on töitä tullut tehtyä pienestä pitäen, mutta tulokset ovat antaneet odottaa.



En muista että ennen kouluikää olisin ollut erityisen kiinnostunut mistään urheilusta. Muistan kyllä, kuinka leikin paljon ulkona ja olin muutenkin aivan tavallinen leikkisä lapsi. Äitini halusi tehdä minusta jääkiekkoilijan, sillä hän oli itse ringeten Suomen mestari. Hän vei minut viisi vuotiaana jääkiekkoharjoituksiin pari vuotta vanhempien poikien kanssa. Kuljin harjoituksiin useamman kerran viikossa, mutta minä en oikein tajunnut sitä lajia, enkä tuntunut sopeutuvan joukkoon. Muistan kuinka valmentaja käski minun harjoituksissa luistetelemaan laitaa pitkin, ja niinpä teinkin, mutta luistelin vain laitaa edestakaisin osallistumatta peliin :D. Vuoden kestäneen jääkiekkourani kohokohdaksi jäi yksi maali harjoituksissa, ja jonkinlainen luistelutaito.

Seuraavaksi aloin potkia jalkapalloa huvikseni. Tätä taisin tehdä pidempään ennen kuin menin ensimmäistä kertaa joukkueen harjoituksiin. Minulla oli kovat odotukset joukkueeseen menemisestä, sillä ajattelin olevani melko hyvä potkaisemaan palloa. Olin tuolloin seitsemän vuotias. Ensimmäiset harjoitukset sujuivat kuitenkin nihkeästi ja joukossa oli joitakin poikia, jotka olivat tosi ikävän tuntuisia kuittalijoita. Jalkapallourani meinasi jäädä muutaman harjoituksen mittaiseksi, sillä tuntui että muutamat pojat kiusasivat minua harjoituksissa.



Onneksi kuitenkin aloin pikkuhiljaa tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja jalkapallosta muodostui iso juttu minulle moneksi vuodeksi. Pidin harjoittelusta ja erityisesti turnausmatkoista, joissa pääsi pelaamaan monta peliä. Halusin tulla jalkapalloammattilaiseksi, ja tykkäsin harjoitella paljon, mutta itse pallon kanssa harjoittelu ei kiinnostanut riittävästi. Joukkueeni oli pieni seura Nastolassa, josta oli pakko siirtyä isompiin joukkueisiin pelaamaan, jos halusi kehittyä. Minä en kuitenkaan miettinyt tätä, vaikka halusinkin olla mahdollisimman hyvä.

 10-vuotiaana tapahtui yksi urheiluinnostukseni käännekohta. Isäni otti minut mukaan juoksulenkille. Muistan kuinka pahalta 3.5 km:n lenkin juokseminen tuntui, enkä todellakaan pystynyt juoksemaan koko matkaa, vaan välillä piti kävelläkkin. Olin aivan kuollut juoksun jälkeen, mutta jollain tavalla saman tien koukuttunut. Jo muutaman päivän päästä toistin saman lenkin ja vedin sen heti pari minuuttia nopeammin. Pian jaksoinkin juosta jo saman lenkin kokonaan ja juoksukertoja tuli vähintään kolme kertaa viikossa jalkapalloharjoitusten lisäksi.

Talvisin tein vastaavanlaisia treenejä hiihtämällä. Vedin aina lenkin alusta loppuun täysillä. Aikani ei välttämättä parantunut, eikä lenkille ollut kiva lähteä, koska oli paineita tehdä uusi ennätys, mutta olin täysin koukussa siihen kovan harjoituksen jälkeen tulleeseen hyvän olon tunteeseen. Tätä lenkkeilyä jatkui useampi vuosi, eikä tulokseni enää parantuneet, mutta silti lenkille oli pakko hieman pakonomaisesti lähteä.

 Yhtenä talvena jalkapallojoukkueessani alettiin testata liikkuvuutta. Valmentaja mittasi kuinka kauaksi pelaajat jäivät spagaatista ja spiraalista. Aloin tietenkin harjoitella hullun lailla, jotta nämä asennot onnistuisivat. Katsoin joko telkkaria tai pelasin pleikkaria, pistin sekuntikellon käyntiin ja venytin takareisiä tai lähentäjiä aina 15min kerrallaan. Tätä tein joka päivä, jopa kaksi tuntia päivässä. En ihmettelisi vaikka lihakseni olisivat löystyneet tuosta tuohusta, mutta puolen vuoden pääästä spagaatti onnistui ja olin siitä tyytyväinen.

Harrastin myös kaikkea muuta ala-asteikäisenä jalkapallon, juoksun ja hiihdon lisäksi. Kesällä kävin yleisurheilukoulussa ja tenniskursseilla, talvisin laskettelemassa. 12-vuotiaana innostuin harjoittelemaan keihäänheittoa. Minulle oli sanottu yleisurheilukoulussa, että olen hyvä heittämään ja kovana penkkiurheilijana olin ihaillut Aki Parviaisen otteita yleisurheilukentillä. Kävin yksinäni treenaamassa keihäänheittoa paikallisella yleisurheilukentällä, jossa sai vapaasti käyttää välineitä ja harjoitella. Kävin noin kolmena päivänä viikossa heittelemässä, tietysti maksimiheittoja kokoajan ja ennätykseni parani pikkuhiljaa.

Ensimmäisissä kilpailuissani taisin sijoittua viidenneksi. Mukana oli paljon vuotta vanhempia kilpailijoita, jotka olivat harjoitelleet keihäänheittoa jo pidempään. Tästä sainkin tietysti lisä motivaatiota ja uudet kisat olivat tulossa juhannuksen jälkeen. Äitini, joka on ehkä vielä minuakin kovempi urheiluhullu osti minulle oman keihään, jolla pääsin harjoittelemaan juhannuksena mökillä. Siellä tietysti viskelin mahdollisimman pitkiä heittoja päivästä toiseen. Mökiltä palattuamme menin vielä seuraavana päivänä heittelemään viidettä päivää putkeen kovia heittoja, ja silloin kyynärpääni hajosi. En pystynyt tekemään kädelläni enää juuri mitään, ja sain unohtaa keihäänheittourani siihen paikkaan.

Keihäänheitto sai jäädä ja kaikki lääkärit suosittelivat vain lepuuttamaan kättä. Näin teinkin ja opettelin tekemään asiat vasemmalla kädellä. Lähes kaikki mailapelit lähtivät sujumaan myös vasemmalla kädellä, ja niin onnistui vaikka keilaus ja tietokoneen hiiren käyttökin. Sain käteni kuntoon vasta useamman vuoden päästä, jolloin pääsin sitten panostamaan kunnolla hiihtoon.

Seuraavassa osassa kerron kuinka miksi lopetin jalkapallon ja kuinka hiihtourastani tuli täysi farssi.