Ghetto Snatch finaali

Näihin finaaleihin kävin siis kahdesti karsimassa, ennen kuin tulokseni riittivät finaalipaikkaan. Finaali järjestettiin CrossFit Herttoniemen tiloissa ja siellä nostivat 10 parasta mies- ja naisnostajaa karsinnoista. Tapahtumassa oli vielä erikseen kutsukilpailu, joihin pääsi kovia painonnostajia, mm. 200kg työntänyt Miika Antti-Roiko ja itse kisat järjestänyt Anni Vuohijoki. Itselleni en asettanut mitään sijoitustavotteita, mutta uudet ennätykset halusin saavuttaa. Harmittavasti kisoista oli jäänyt pois Jonne Koski ja Aleksi Vihonen, jotka olisivat molemmat nostaneet kilpailun tasoa huomattavasti.

En ollut kisoihin sen kummemmin harjoittelussa panostanut. Painonnostoa on paljon ohjelmassa, mutta niin on kaikkea muutakin. Viikon sisällä nostin harjoituksissa 100kg:n tempauksen ja 125kg:n työnnön ja päätin niiden olevan aloituspainoni. Otin torstain ja perjantain treenit kevyesti, mutta kisapäivänä oli vielä selkä ja olkapäät hieman kipeät keskiviikon treeneistä. En anna kuitenkaan tällaisen vaivata, sillä Crossfit kisoissakaan ei olla ikinä täydessä iskussa kuin ekassa lajissa, joten pystyn väsyneenäkin suoriutumaan vähintään 95%:sti.

Vaikka omat nostoni alkoivat vasta kahden aikaan, kilpailupaikalla tehtiin punnitus klo 10. Painoni on tippunut nyt Vantaalla treenatessani muutamalla kilolla ja se on nyt hiukan alle 85kg. Jos haluaisin kilpailla virallisissa painonnostokilpailuissa, niin siellä on sarja alle 85kg, johon pyrin mahtumaan jatkossakin. Puntarin jälkeen oli vielä hyvin aikaa tankata ruokaa ja seurata naisten kilpailua ennen omaa lämmittelyäni.

Lämmittelyalueelle ja kilpailuihin oli tuotu laadukkaat Leokon levytangot. Nyt otin heti lämmittelyyn sellaisen käyttööni ja ero tankoon, jolla olen harjoitellut on valtava. Kisatanko on hieman ohuempi, karheampi ja siinä pyörii laakerit paremmin. Itselleni tuottaa pienikätisenä vaikeuksia saada tangosta kunnon sormilukkoa tempauksia varten. Vihdoin kun saan tangosta kunnon otteen, tuntuu tempaukset entistä varmemmilta.

 Nämä kilpailut eivät ihmeemmin jännittäneet, sillä takanani oli jo kahdet painonnostokilpailut. Astelin lavalla melko itsevarmana ja nostin 100kg tempauksen pienellä haparoinnilla ylös. Seuraavaksi pyysin tankoon 104kg, joka oli kilon enemmän, kuin viimeksi nostin. 104kg tuli jo varmasti ylös ja tiesin, että pystyisin nostamaan vielä enemmänkin. Viimeinen tempaukseni oli 2kg yli ennätykseni, eli 107kg, ja sekin tuli raivoisan tuuletuksen saattelemana ylös! Tästä jäi fiilis että enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia tempauksessa.

Työntöihin lähdin samalla aloituspainolla kuin edelleisessä kisassa, eli 126kg. Rinnallevedot 130kg:n nurkilla ovat tulleet viime aikoina melkoisen varmasti ja kevyesti ylös, mutta ylöstyöntöni ovat todella epävarmoja. Mokasinkin heti ensimmäisen työntöni, sillä käteni eivät suoristuneet saman tien, joten tuomarit joutuivat hylkäämään sen. Tuomari myös valitti vyöstäni, joka oli liian leveä. Tässä kohtaa minulla meinasi mennä pasmat sekaisin ja jouduin vielä seuraavana uusimaan työntöäni. Sain kuitenkin kaverilta onneksi vyön lainaan ja 126kg tuli toisella yrityksellä vihan saattelemana ylös. Viimeiseen yritykseeni laitoin 132kg tankoon, joka olisi ollut kaksi kiloa ennätyspainoni. Jälleen tanko tuli helposti rinnalle, mutta ylöstyöntäni jäi ponnettomaksi.

Kisoista jäi hieman nihkeä fiilis, vaikka tempauksessa ennätys tulikin. Jäin kokonaiskisassa seitsemänneksi, eikä mitaleille mitään asiaa ollutkaan. Nyt on tullut hieman liian monta painonnostokisaa lyhyen ajan sisään, ja alkoi turhauttaa jo moinen neppailu. Tylsää levätä kilpailuja varten, jotka eivät itsessään ole rankat, mutta joita varten kroppa pitää kuitenkin olla herkäksi viritetty. Kisojen jälkeen sainkin purettua turhautumiseni assault biken kyydissä kunnon intervalleja vedellen.

https://www.youtube.com/watch?v=_ca5HbMPs_A&feature=youtu.be

Kuinka minusta tuli urheiluhullu osa 1

Nyt tuleekin vähän pidempää tekstiä omasta urheilu-urastani ja siitä kuinka olen päätynyt tähän pisteeseen. Teen tästä useamman eri postin parin viikon sisällä. Kovasti on töitä tullut tehtyä pienestä pitäen, mutta tulokset ovat antaneet odottaa.



En muista että ennen kouluikää olisin ollut erityisen kiinnostunut mistään urheilusta. Muistan kyllä, kuinka leikin paljon ulkona ja olin muutenkin aivan tavallinen leikkisä lapsi. Äitini halusi tehdä minusta jääkiekkoilijan, sillä hän oli itse ringeten Suomen mestari. Hän vei minut viisi vuotiaana jääkiekkoharjoituksiin pari vuotta vanhempien poikien kanssa. Kuljin harjoituksiin useamman kerran viikossa, mutta minä en oikein tajunnut sitä lajia, enkä tuntunut sopeutuvan joukkoon. Muistan kuinka valmentaja käski minun harjoituksissa luistetelemaan laitaa pitkin, ja niinpä teinkin, mutta luistelin vain laitaa edestakaisin osallistumatta peliin :D. Vuoden kestäneen jääkiekkourani kohokohdaksi jäi yksi maali harjoituksissa, ja jonkinlainen luistelutaito.

Seuraavaksi aloin potkia jalkapalloa huvikseni. Tätä taisin tehdä pidempään ennen kuin menin ensimmäistä kertaa joukkueen harjoituksiin. Minulla oli kovat odotukset joukkueeseen menemisestä, sillä ajattelin olevani melko hyvä potkaisemaan palloa. Olin tuolloin seitsemän vuotias. Ensimmäiset harjoitukset sujuivat kuitenkin nihkeästi ja joukossa oli joitakin poikia, jotka olivat tosi ikävän tuntuisia kuittalijoita. Jalkapallourani meinasi jäädä muutaman harjoituksen mittaiseksi, sillä tuntui että muutamat pojat kiusasivat minua harjoituksissa.



Onneksi kuitenkin aloin pikkuhiljaa tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja jalkapallosta muodostui iso juttu minulle moneksi vuodeksi. Pidin harjoittelusta ja erityisesti turnausmatkoista, joissa pääsi pelaamaan monta peliä. Halusin tulla jalkapalloammattilaiseksi, ja tykkäsin harjoitella paljon, mutta itse pallon kanssa harjoittelu ei kiinnostanut riittävästi. Joukkueeni oli pieni seura Nastolassa, josta oli pakko siirtyä isompiin joukkueisiin pelaamaan, jos halusi kehittyä. Minä en kuitenkaan miettinyt tätä, vaikka halusinkin olla mahdollisimman hyvä.

 10-vuotiaana tapahtui yksi urheiluinnostukseni käännekohta. Isäni otti minut mukaan juoksulenkille. Muistan kuinka pahalta 3.5 km:n lenkin juokseminen tuntui, enkä todellakaan pystynyt juoksemaan koko matkaa, vaan välillä piti kävelläkkin. Olin aivan kuollut juoksun jälkeen, mutta jollain tavalla saman tien koukuttunut. Jo muutaman päivän päästä toistin saman lenkin ja vedin sen heti pari minuuttia nopeammin. Pian jaksoinkin juosta jo saman lenkin kokonaan ja juoksukertoja tuli vähintään kolme kertaa viikossa jalkapalloharjoitusten lisäksi.

Talvisin tein vastaavanlaisia treenejä hiihtämällä. Vedin aina lenkin alusta loppuun täysillä. Aikani ei välttämättä parantunut, eikä lenkille ollut kiva lähteä, koska oli paineita tehdä uusi ennätys, mutta olin täysin koukussa siihen kovan harjoituksen jälkeen tulleeseen hyvän olon tunteeseen. Tätä lenkkeilyä jatkui useampi vuosi, eikä tulokseni enää parantuneet, mutta silti lenkille oli pakko hieman pakonomaisesti lähteä.

 Yhtenä talvena jalkapallojoukkueessani alettiin testata liikkuvuutta. Valmentaja mittasi kuinka kauaksi pelaajat jäivät spagaatista ja spiraalista. Aloin tietenkin harjoitella hullun lailla, jotta nämä asennot onnistuisivat. Katsoin joko telkkaria tai pelasin pleikkaria, pistin sekuntikellon käyntiin ja venytin takareisiä tai lähentäjiä aina 15min kerrallaan. Tätä tein joka päivä, jopa kaksi tuntia päivässä. En ihmettelisi vaikka lihakseni olisivat löystyneet tuosta tuohusta, mutta puolen vuoden pääästä spagaatti onnistui ja olin siitä tyytyväinen.

Harrastin myös kaikkea muuta ala-asteikäisenä jalkapallon, juoksun ja hiihdon lisäksi. Kesällä kävin yleisurheilukoulussa ja tenniskursseilla, talvisin laskettelemassa. 12-vuotiaana innostuin harjoittelemaan keihäänheittoa. Minulle oli sanottu yleisurheilukoulussa, että olen hyvä heittämään ja kovana penkkiurheilijana olin ihaillut Aki Parviaisen otteita yleisurheilukentillä. Kävin yksinäni treenaamassa keihäänheittoa paikallisella yleisurheilukentällä, jossa sai vapaasti käyttää välineitä ja harjoitella. Kävin noin kolmena päivänä viikossa heittelemässä, tietysti maksimiheittoja kokoajan ja ennätykseni parani pikkuhiljaa.

Ensimmäisissä kilpailuissani taisin sijoittua viidenneksi. Mukana oli paljon vuotta vanhempia kilpailijoita, jotka olivat harjoitelleet keihäänheittoa jo pidempään. Tästä sainkin tietysti lisä motivaatiota ja uudet kisat olivat tulossa juhannuksen jälkeen. Äitini, joka on ehkä vielä minuakin kovempi urheiluhullu osti minulle oman keihään, jolla pääsin harjoittelemaan juhannuksena mökillä. Siellä tietysti viskelin mahdollisimman pitkiä heittoja päivästä toiseen. Mökiltä palattuamme menin vielä seuraavana päivänä heittelemään viidettä päivää putkeen kovia heittoja, ja silloin kyynärpääni hajosi. En pystynyt tekemään kädelläni enää juuri mitään, ja sain unohtaa keihäänheittourani siihen paikkaan.

Keihäänheitto sai jäädä ja kaikki lääkärit suosittelivat vain lepuuttamaan kättä. Näin teinkin ja opettelin tekemään asiat vasemmalla kädellä. Lähes kaikki mailapelit lähtivät sujumaan myös vasemmalla kädellä, ja niin onnistui vaikka keilaus ja tietokoneen hiiren käyttökin. Sain käteni kuntoon vasta useamman vuoden päästä, jolloin pääsin sitten panostamaan kunnolla hiihtoon.

Seuraavassa osassa kerron kuinka miksi lopetin jalkapallon ja kuinka hiihtourastani tuli täysi farssi.